Arjen elämää ja aatoksia - kärsivällisyys on tarpeen!
Olen kuullut sanottavan, että eläköitymisen aikaansaamaan elämänmuutokseen tottuu keskimäärin 1000 päivässä. Potkuistani on kulunut runsas 900 päivää ja virallisesta eläkkeen alkamisesta vajaat 600 päivää.
Näin jälkikäteen ajatellen uusi nykyinen elämänvaiheeni alkoi potkuista syyskuun lopulla 2022 – minä en vain silloin halunnut myöntää sitä itselleni. Olin kiinnittynyt työminääni enkä osannut luopua siitä, koska alitajuntaisesti pelkäsin muutosta. 6kk irtisanomisaika meni jonkinlaisena välitilana, jonka aikana tulevaisuus näyttäytyi epämääräisenä. En antanut lupaa itselleni päättää jatkosta ennen irtisanomisajan loppua. Olinhan edelleen töissä (ilman työvelvoitetta). Kuvitellen, että elämä jotenkin järjestelee asioita itsestään. Minkä se toki tekeekin. Mutta harvoin niin kuin sitä toivoo ja odottaa. Ei-tietoinen minäni ohjaa, vaikka luulen tekeväni sitä itse. Minun tapauksessani ennen kaikkea vahva työminään identifioituminen. Realiteetit olivat tiedossa mutta ego ei niitä hyväksynyt. Jospa kuitenkin jostakin tulisi voima, joka ohjaisi minut takaisin sinne, minkä olin menettänyt ja josta en ilmiselvästikään halunnut luopua. Realiteetit voittivat ja jäin eläkkeelle vuosi potkujen jälkeen päättäen olla hakeutumatta takaisin aktiiviseen työntekoon.
Tästä kaikesta päättelen, että uuteen tottumisen prosessini on edelleen kesken. Jos tuohon 1000 päivään on uskominen, potkujen kautta menetetystä työpaikasta luopuminen alkaa olla käsitelty. Kestänee kuitenkin vielä jota kuinkin ensi vuoden alkupuolelle ennen kuin 1000 päivää on kulunut siitä, kun päätin jättäytyä pois työelämästä ja siirtyä eläkkeelle. Koska se tarkalleen tapahtui, en oikein tiedä. Joskus kesällä 2023?
Potkut saaneella jokin jää kesken. Mieli menee rikki ikään kuin menettäisi onnettomuudessa raajansa. Usein sellaisissa tapauksissa potilaalle jää ymmärtääkseni hermostoon tunnemuisti menetetystä raajasta aivojen ajatellessa sen olevan edelleen tallella. Olisiko niin, että potkuissa psyykekseen jää vastaavanlainen tunnemuisti jostakin joka jäi kesken. Uusi työ saattaa korjata tilanteen nopeastikin, mutta jos sellaista ei tulekaan tilalle, tilanne on toinen. Eläköityessä potkujen yhteydessä jäljellä jää aikaa. Aikaa, jonka psyyke hyödyntää luomalla egon johdolla tekemättä jääneiden asioiden taakan.
Työ ei varmaankaan saisi olla harrastus – ei ainakaan ainoa identifioitumisen ankkuri. Henkinen pakopaikka. Tämä ei tarkoita, etteikö työ saisi olla intohimo. Mutta intohimon lähteitä olisi paikallaan olla useampia. Ei esimerkiksi pelkästään liikuntaan liittyviä – jos yhtäkkiä menettääkin liikuntakykynsä eikä pysty enää harrastamaan, se on kuin potkut saisi. Tämä, jos joku, on henkistä itsestään huolehtimista. Pitkän tähtäyksen huoltotoimenpiteitä, jolla varmistetaan, että ihminen yksilönä kestää mahdollisimman pitkään hyvin rakennetun koneen lailla. Monet kiinnostuksen kohteet ovat kuin öljy, jota kone tarvitsee toimiakseen. Jos ei ole ollut kuin työ, eläköityessä täytyy ryhtyä luomaan uusia intohimoja. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän! Olisi kannattanut oivaltaa tämä hyvissä ajoin. Mutta kun ei ollut aikaa…! Nyt hieman harmittaa.
Kun jokin vaivaa mieltä, usein miten todellista syytä tyytymättömyyteen ei ole. Asiat ovat hyvin, kunhan niitä katsoo oikeasta perspektiivistä. Jopa nyt kun maailma myllää ympärillä Ukrainan sotineen ja sen lieveilmiöineen. Trumpismin aiheuttamista globaaleista shokkiaalloista puhumattakaan. Huolen aiheita on yllin kyllin. Ja silti…! Asiat ovat oikeinkin hyvin.
Paitsi että… . Omat fiilikset hieman alavireisiä. Ihmisen mieli on kuin kevätsää. Seilaa edestakaisin. Se on normaalia. Alakuloisuus ja henkinen kipu silloin tällöin ovat kuulemma hyvästä. Avaavat elämän todellisuutta. Ne on syytä hyväksyä osaksi elämää. Ei taistella vastaan. Siitä seuraa vain lisää kärsimystä - Pain x Resistance = Suffering. Tietoisuus auttaa – tunnistaa mielensä liikkeet ja oppia ylittämään alhot voidakseen elää elämäänsä täysillä, todellisessa minuudessaan. Ylä- ja alamäissä.
Murehtimiseni johtunee tällä haavaa siitä, että on liikaa toimetonta aikaa. Mieli kaipaa jatkuvasti virikkeitä. Ei osaa nauttia kiireettömyydestä. Minäni identifioituu edelleen päivittäiseen korkean aktiivisuustason elämään. Työelämästä irti päästämisen opettelu jatkuu edelleen ja on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Työminä ja työnteon merkityksellisyys ovat egoni raaka-ainetta hidastaen seuraavan elämänvaiheeni integroitumista. Erilaiset työn kaltaiset projektit ovat tämän ilmentymä. Selitän niitä itselleni merkityksellisyyden mukanaan tuomalla mielihyvällä, tai lisätienisteillä. Haluamatta myöntää, että kyse on ennen kaikkea irti päästämisen vaikeudesta. Yodan viisaus ”Opettele päästämään irti kaikesta, minkä pelkäät menettäväsi” on minulle totta. Vain luopumisen kautta pystyy todelliseen uudistumiseen. Todellista luopumista on se, joka tuntuu. Sattuu. Harmittaa. Kiukuttaa.
Jos palaan Kubler-Rossin muutoskäyrälle (esitelty aiemmissa blogin teksteissä), uskon mieleni hyväksyneen potkuni. Ne eivät enää kummittele unissa. Potkut antanut pomoni on kyllä niissä usein, muttei enää ahdistusta aiheuttaen. Olen myös löytänyt antipatian viimeistä työnantajaani kohtaan. Tunnistanut henkilön, johon kohdistan tuon antipatian – tätä pidän hyvänä asiana. Integroituminen uuteen on edistynyt.
Olin talven pimeyttä ja liukkaita paossa etelässä marraskuun lopulta helmikuun loppuun. Ilman yhtäkään työn kaltaista projektia tuona aikana. Viimeisen kuukauden yksin. Ajatuksena ´pakottaa` itseni sopeutumaan uuteen elämänvaiheeseen. Keskittyen ennen kaikkea itsestään huolehtimiseen ulkoillen ja treenaten. Kouluttaen samalla egoaan. Opetellen tulemaan toimeen itsensä kanssa. Hakea merkityksellisyyttä asioista, joissa en ole sitä aiemmin nähnyt. Filosofi Charles Taylorin teorian mukaisesti pohtien sitä, mikä minulle on autenttista ja edustaa hyvää elämää juuri nyt.
Oli kuitenkin hienoa tulla takaisin kotiin. Arki täällä on erilaista. Aktiivisempaa. Ystävät. Yhteisöt. Enemmän erilaista tekemistä. Ego taas hommissa. Merkityksellisyys! Kokemus, että on tarpeellinen. Hyödyksi. Takaisin työnkaltaisten projektien pariin. En onnistunut vieraantumaan niistä. Se, että vaan elää koska se on elämän tarkoitus, ei minulle tahdo riittää. Itsestään huolehtimiseen, niin fyysisesti kuin henkisestikin, saa kyllä helpostikin päivät kulumaan. Luonnon ihaileminen, vuodenaikojen vaihteluiden ihmettely tai muut vastaavat elämän pienet ilonpilkahdukset ovat loistavia mutta eivät ainakaan vielä ole saavuttaneet niille kuuluvaa asemaa mieleni arvoasteikoissa. Ihmisen egorakenne on sellainen. Olen edelleen identifioitunut persoonaani ja se estää uudistumisen. Persoonani kautta egoni ei tyydyty, ellei se koe olevansa tarpeellinen. Päivän tulee pitää sisällään jotain egoni mielestä hyödyllistä tekemistä. Jos onnistuisin sisäistämään sen, etten ole yhtä kuin persoonani, elämä sujuvoituisi. En puolustaisi jatkuvasti persoonaani vaan näkisin sen läpi ja olisin joustavampi. Ajattelisin ennemminkin olevani henkinen olento, jolla on persoona. Vähän hankala sisäistää, vaikka ajatuksen ydin onkin ymmärrettävä.
Kuulun edelleen yhteen yhteisöön, jossa yhdistävä tekijä on ammattiin liittyvä. Olen emeritus jäsen ja saan edelleen osallistua myös varsinaisten aktiivisessa työelämässä olevien nuorempien ammattilaisten tilaisuuksiin. Kuukausikokouksien jälkeen mieli on kuin olisi saanut energisoivan sähköiskun. Nuorempien jäsenten ajatusten kuunteleminen ja keskusteluihin osallistuminen tuntuvat siltä kuin heräisi uudelleen henkiin. Välillä pohdin puolivakavasti jopa työelämään palaamista. Toki ymmärrän ajatusteni epärealistisuuden mutta silti… 😊. Tätä kirjoittaessani oivallan jälleen, ties kuinka monennen kerran, kuinka egoni vie minua. Sen sijaan, että minä olisi sen herra! Pakottamassa itseäni päästämään irti siitä elämänvaiheesta, jonka ilmiselvästi pelkään menettäväni. Vaikka se on jo todellisuudessa tapahtunut… .
Selkeyden vuoksi todettakoon, että olen toki realisti. En luule, että pärjäisin enää esimerkiksi niissä töissä, joita tein viimeiset vuodet työelämässä. En ole enää se sama ihminen, joka silloin nautti jokaisesta hetkestä. Mitä haastavampaa, sen parempi. Intohimona ihmisten johtaminen. En ensinnäkään jaksaisi enää painaa pitkää päivää. Kantaa vastuuta. Olla henkisesti töissä 24/7. Entinen intohimoni n.o. 1 ei houkuttele. Paradoksaalista. Ansaitsee tulla sanotuksi ääneen. Kirjoittaa tähän ja lukea kirjoittamansa useaan otteeseen. Jospa se vähitellen asettuisi mieleni viidakkoon metsän isoimmaksi puuksi. Vertikaaliksi, johon turvata. Kunnes on aika kaataa tuo puu tehden tilaa uusille versoille kasvaa.
Läheiset, etenkin lapset, ovat elämän suola. Sen olen alkanut ymmärtää yhä selkeämmin. En ole mielestäni sisäistänyt aiemmin läheisyyden merkitystä niin syvällisesti kuin nyt. Läheiset ovat minulle merkityksellisiä. Ihmisiä, joista välitän, joita rakastan. Ihmisiä, jotka ovat mielessäni usein. Kaipaan heidän seuraansa. En mistään erityisestä syystä. Heidän seurassaan on vaan hyvä olla. Koen useinmiten, että tunne on molemmin puolinen. Ei toki aina. Läheisiinkin voi toki kiinnittyä liikaakin. Takertua. Olen itse takertuvaa tyyppiä. Takertuminen tuhoaa helposti ihmissuhteen. Tietoisuus itsestään auttaa tässäkin. Taito rakastaa itseään edesauttaa välittämään toisesta oikealla tavalla. Sallivasti. Tilaa antaen. Uskoen siihen, että ihmissuhde toimii vaikkei se aina mene niin kuin olet itse ajatellut.
Kesää kohden. Koleasta säästä huolimatta usko tulevaisuuteen on vahva. On oltava. Elämän eliksiiri. Odottaessa nykyhetkestä nauttien. Kiireettömästi. Koska mä voin😊. Alakulo kuuluu elämään mutta sitä ei saa päästää dominoimaan. ´Älä usko mielesi tarinoita` on suosikkini. Oppeja henkisestä koulutuksesta. Tarpeen mielen alhoissa. Maailma tarvitsee jokaista sielua. Myös minua. Olen hyvä juuri sellaisena kuin olen.
Kärsivällisyyttä!